Perintövero on taloustieteilijöiden mielestä yksi parhaista veroista: sillä on vain vähäistä tehokkuushaittaa ja sillä voi tasata varallisuuseroja. Se on kuitenkin erityisen vihattu vero, ja sen poistamista vaaditaan jatkuvasti. Esimerkiksi Ruotsi on jo luopunut siitä.
Argumentteja perintöveroa vastaan on useita. Väitetään, että sillä työtä verotetaan moninkertaisesti, ensin ansaitessa tuloverona ja sitten jälkeläisille siirrettäessä. Moninkertainen verotus on kuitenkin enemmän sääntö kuin poikkeus: tuloja verotetaan sekä ansaitessa että myöhemmin arvonlisäveron muodossa kuluttaessa, asuntokaupoista maksetaan varainsiirtoveroa, vaikka ostoon tienatuista rahoista verot on jo maksettu, ja osinkotuloista maksetaan veroja, vaikka yritys on jo maksanut verot voitoista.
Taloudellisessa mielessä vain kokonaisveron todellinen määrä ja sen tehokkuusvaikutukset ovat merkityksellisiä, ei se, kuinka monessa kerroksessa verot kerätään.
Oikeastaan kaikki usein esitetyt argumentit perintöveroa vastaan on taloustieteilijän kohtalaisen helppo ampua alas. En jaksa edes toistaa niitä, koska aiheesta löytyy varmasti riittävästi kirjoituksia.
Taannoin Helsingin Sanomissa oli mielipidekirjoitus ”Perillisiä ei tule rangaista vanhempien yritteliäisyydestä.” Kirjoituksen sisältönä on, että perintövero tuntuu pahalta, perillisten rankaisemiselta vanhempien yritteliäästä ja säästeliäästä, eli tulkitsen hyveellisestä, toiminnasta. Mainitaan säästeliäs elämä ja vapaa-ajalla rakennettu talo sekä mökki.
Tämä sai minut pohtimaan, miksi juuri perintövero tuntuisi rangaistukselta, eikä työn tulojen verotus? Eikö pääomatuloverotus ole samalla tavalla ”rangaistus” onnistuneesta sijoituksesta? Mitä tahansa verotusta voi pitää rangaistuksena.
Yksi ehdotettu selitys perintöveron erityiselle epämieluisuudelle on se, että se on harvinaisen näkyvä vero ja vieläpä osuu elämässä kohdalle harvoin. Siksi se tuntuu pahemmalta, kun se ei ole vain arkipäiväinen numero palkka- tai ostokuitissa.
Tämä selitys ei kuitenkaan tyydytä minua. Jotain syvempää asiassa täytyy olla. Mitä?
Perintöverotus osuu ihmisen kuollessa jättämään omaisuuteen. Nipsaisee siitä palan pois valtiolle. Se ei rankaise perillisiä – voisi sanoa, että se vain vähentää perillisten saamaa omaisuuden kokoa.
Alan uskoa tuon nipsaisun tuntuvan pahalta siksi, että se osuu ihmisen pyrkimykseen kuolemattomuuteen. Ihmisillä lienee synnynnäinen halu pyrkiä pysyvyyteen, että jotain meistä jää jäljelle maallisen elämän päättyessä.
Kun on elämänsä ajan rakentanut ahkerasti jotain hyvää, talon, elämän, omaisuuden. On luonnollista toivoa tuon rakennetun menestyksen säilyvän, ja vieläpä säilyvän omille jälkeläisille. Se on maallisen elämän jatkuvuuden tavoittelua ja perin inhimillistä.
Perintövero osuu siihen pyrkimykseen, syvään toiveeseen. On kuin valtio tulisi verotuksella särkemään osan ihmisen jälkeen jättämästä kuolemattomasta osasesta. Sen paino korostunee ihmisille, jotka arvostavat kerättyä ja rakennettua omaisuutta menestyksen mittarina. Perintövero lienee vähemmän kivulias heille, jotka ovat keskittäneet oman kuolemattomuutensa rakentamisen esimerkiksi tieteen, taiteen tai sosiaalisen hyvän saavutuksiin.
Mielipidekirjoitus päättyy sanoihin ”Se, että tasa-arvon nimissä rangaistaan perillisiä vanhempien yritteliäisyydestä, ei edistä toimeliaisuutta tai säästäväisyyttä.”
Luen tämän todella ilmaisevan kirjoittajan kipua siitä, että hänen yritteliäisyytensä tulos ei jää elämään perilliselle kokonaisuudessaan. Kysymys, missä on minun työni ja elämäni merkitys, kun minusta aika jättää? Miksi valtio saa viedä siitä ropostakaan pois?
Ei varmaan ole sattumaa, että modernissa yhteiskunnassamme, jossa arvostetaan yhä enemmän materiaa, menestystä ja yksilöllisyyttä, ja henkiset arvot ovat jatkuvasti vähemmän merkityksellisiä, myös perintöveroa kritisoidaan yhä enemmän.
Miten hyvän perintöverojärjestelmän pitäisi huomioida ihmisten toive kuolemattomuuteen omaisuutensa kautta? Miten arvottaa sitä vastoin verotuksen tehokkuutta tai varallisuuserojen tasaamistavoitteita?
Mielestäni tuo keskustelu olisi hedelmällisempää, kuin perintöveron kritisoiminen taloudellisen kuuloisilla argumenteilla, joilta tippuu pohja todella nopeasti asiaan perehtyessä.