On poliittisesti suosittua antaa verotuksellisia tai rahallisia “palkintoja” hyvästä käytöksestä.
Tuloverovähennyksiä tupakoinnin lopettamiseen ja raitistumiseen. Vauvabonus alle 30-vuotiaille synnyttäjille. Opintolainavähennys tavoiteajassa valmistuneille. Kannustinloukkujen purkaminen työntekoon kannustamiseksi.
Kaikkia näitä yhdistää ajatus holhoavista kannustimista: yhteiskunnan verojärjestelmä antaa palkinnon hyvästä toiminnasta.
Tehokkuutta vain – vai moralismia?
Tämä holhoava pohjavire keskustelussa kannustimista häiritsee minua suuresti. Taloustieteilijänä minulle on tietysti itsestään selvää, että huonot kannustimet johtavat tehottomuuteen ja huonoon lopputulokseen. En käsittele tässä sitä, vaan kannustimien moralistisia perusteita.
Usein kuulee ehdotuksia esimerkiksi kannustinloukkujen purkamiselle sillä perusteella, että työnteon kannustimien lisääminen on ihmiselle itselleen hyväksi, koska työllistyminen sosiaalitukien varassa elämisen sijaan on parempaa elämää.
Ihminen itse ei sitä tajua, joten häntä pitää siihen ohjata oikeilla kannustimilla – vaikka se tarkoittaisi hänen hyvinvoinnin laskemista.
Mallikansalaisille palkkiorahaa
Korkeakoulun suorittaminen tavoiteajassa on tietysti hyvä asia (miksi edes muuten olisi tavoiteaika!), siksi on ihan perusteltavaa, että siitä saa palkinnon ja pitkässä ajassa valmistuneet maksavat enemmän. Tupakoimattomuus edistää terveyttä, joten siitä ansaitsee saada palkinnon tuloverotuksessa. Nuoret naisethan eivät riittävän hyvin ymmärrä, että hedelmällisyys laskee täytettyä 30 vuotta, joten oikein synnyttäneille on vain hyvä tarjota palkinto siitä.
Mikä tässä häiritsee?
Kaikkia tapauksia yhdistää se, että yhteiskunnan toimin valtio määrittää tavoitteen, mikä on hyväksi. Sillä perusteella jaellaan porkkanoita ja risuja. Ottamatta huomioon, kuinka paljon nämä kannustimet itse asiassa muuttavat ihmisten käytöstä tai millaisia niiden tulonjakovaikutukset ovat.
Missä tapauksessa valtiolla on riittävän hyvät perusteet ulkopuolelta määritellä, mikä on paras ratkaisu tilanteessa?
Verotus, tulonsiirrot ja muut julkisen vallan kannustimet ovat vallan käyttöä ihmisiin.
Se, että tavoite on jalo, ei poista tätä. Tässä on myös kaltevan pinnan vaara: missä menee raja, mistä hyvästä käytöksestä on vielä hyväksyttävää palkita, ja missä vaiheessa mennään vastenmieliseen ”valtio tietää paremmin kuin sinä” -malliin, jossa ohjaillaan kannustimilla ihmisiä mallikansalaisiksi.
Kuka saa päättää, mikä on hyväksi?
Kannatan vahvasti sitä, että ihmisillä on vapaus ja vastuu tehdä päätökset omaksi parhaakseen. Silloin, kun omista päätöksistä on haittaa muille yhteiskunnassa, näitä haittoja on hyvä siirtää hänen vastuulleen. Tällä perusteella esimerkiksi tupakan verotus voi olla hyväksyttävää: se kohdistuu nimenomaan siihen käytökseen, josta aiheutuu korkeampien terveydenhoitokulujen kautta kustannuksia.
Tupakoimattomuuden kannustimen siirtäminen tuloverotukseen sisältäisi väkisin valvontayhteiskunnan elementtejä: kuka ja miten määrittäisi, oletko lopettanut tupakoinnin? Missä menee hyväksyttävä tupakankulutuksen raja?
Tällaista tosissaan ehdottava ansaitsisi saada isoveli-pinssin palkinnoksi.
Samalla tavoin kaikki palkkiot hyvästä käytöksestä johtaa valvontaan ja rajatapausten erilaiseen kohteluun. Onko todella 5 vuotta 11 kuukautta opinnoista valmistumiseen niin paljon parempi kuin 6 vuotta 1 kk, että tämä oikeuttaa kymmenien tuhansien palkkion toiselle? Entä hän, joka synnyttää ensimmäisen lapsen päivä ennen 30. syntymäpäivää tai päivä myöhemmin?
Kannustin kohti tehokkuutta – vai palkkioita onnistujille?
Kun ehdotetaan kannustimia johonkin yhteiskunnallisen ongelman ratkaisuun, pitäisi perusteluissa keskittyä enemmän tehokkuuteen ja oikeudenmukaisuuteen, kuin siihen, onko tavoite hyvä. Sekä siihen, mihin valtion on todella oikein puuttua ihmisen elämässä.
Veropolitiikan tehtävänä ei pitäisi olla kasvattaa meistä oikeanlaisia ihmisiä, vaan korjata markkinoiden ja yhteiskunnan epäkohtia.
Pahimmassa tapauksessa nk. kannustimet eivät vaikuta ihmisten käytökseen juuri ollenkaan, jolloin ne ovat vain tulonsiirtoja ulkoa määritellyssä tavoitteessa onnistujien ja epäonnisten välillä.