Uutisessa kerrottiin, että Bosnian sodassa rikkaat ihmiset maksoivat maltaita päästäkseen ampumaan ihmisiä, jopa lapsia. Järkyttävää ja täysin moraalitonta tietysti. Mutta taloustieteellisen koulutuksen muovaama mieli löytää tästä myös synkkää tehokkuutta – joka ei tosin siedä pienintäkään eettistä tarkastelua.
Viestitin uutisesta sotaetiikkaa tutkivalle ystävälleni.
Esitin ajatuksen. Oletetaan, että sodassa on tarkoitus tappaa X määrä ihmisiä. Eikös se olisi parannus, jos tappamaan pakotetut sotilaat, jotka eivät sitä mielellään tee, voisivat kaupata tehtävänsä siitä paljon maksaville rikkaille sosiopaateille, jotka haluavat tappaa?
Taloustieteellisessä ajattelutavassa, joka perustuu hyvin puhtaaseen seurausten arvioimiseen, tämä olisi tehokkuusparannus, ns. Pareto-parannus. Kaikki voittavat: sotilaiden ei tarvitse tehdä epämieluista tehtävää ja saavat jopa rahaa korvaukseksi, ja rikkaat sosiopaatit saavat maksunsa arvoisen kokemuksen. Ihmisiä ei näillä oletuksilla siis kuole yhtään enempää.
Tuo on Pareto-parannuksen määritelmä: siirtämällä resursseja, tai tässä tapauksessa tehtäviä, ihmisten välillä voidaan tuottaa suurempaa hyvinvointia ilman, että kenelläkään on asiat huonommin. Tehokkuusmielessä tuo kannattaisi aina tehdä.
Ystäväni tyrmäsi välittömästi ajatuksen: ei ole sotaetiikan mukaista antaa siviilien hoitaa tappamista.
Tärkeänä pointtina hän sanoi, että sodassa ei tietenkään ole tarkoitus tappaa X määrää ihmisiä, ja kyseisen uutisen mukaiset tapahtumat lisäsivät tappamista eivätkä vain siirtäneet vastuuta.
Riskinä tuollaisessa järjestelyssä on erityisesti, että silloin sotimiseen valikoituisi vääränlaisia ihmisiä, mikä lisäisi sotien uhrien määrää. Eli jopa seurauseettisesti tuo mekanismi voisi olla huonompi.
Kuitenkin elämässä on erilaisia esimerkkejä, joissa tuo ehto täyttyisi. Mitä jos kuolemantuomion toimeenpanon vastuu huutokaupattaisi? Eutanasia? Lemmikin nukuttamiseenkin varmaan löytyisi kiinnostuneita, jotka voisivat maksaa siitä.
Puhtaan taloustieteellisessä seurauseettisessä tehokkuusajattelussa nuo vaihtoehdot tuottaisivat parannuksen.
Kuitenkin todellisessa elämässä tämä nähtäisi epäeettisenä, ja lienee hyvä niin. Yhteiskunnassa seurataan myös muita periaatteita kuin tehokkuus ja hyvinvoinnin maksimointi.
Periaate lienee se, että tappaminen on väärin. Siksi me sallimme sen rajatun toteuttamisen vain asemassaan siihen määritetyille ihmisille, kuten sotilaat tai lääkärit, ja siihen kuuluu suhtautua pakolla, nöyryydellä ja velvollisuudella, tietyllä pyhyydellä. Tappamisoikeuden kauppaaminen on väärin siksi, että tappamista ei hyväksytä hyvinvointia tuottavana asiana – vaikka jotkut ihmiset siitä saattavatkin nauttia.
Tämä on suurempi periaate, kuin vain minimoida kuolemien tuottaminen yhteiskunnasta.
Ystäväni viittasi esimerkiksi argumentteihin, joissa vastustetaan tekoälyaseita sillä perusteella, että kone ei voi arvostaa ihmisarvoa ja siten tarjota kunniallista kuolemaa.
Tämän kirjoituksen pointti on lähinnä osoittaa makaaberin esimerkin kautta, miten ekonomistinen tehokkuuden tavoittelu ja ajattelutapa on eettisesti hyvin rajallinen. Tehokkuus on sinänsä hyvä asia, ja taloustieteen ajattelutapa on yksi hyvä työkalu paremman yhteiskunnan luomiseen.
On kuitenkin hyvä, että meitä rajoittaa myös muut eettiset periaatteet ja näkökulmat. Kuten sotaetiikka.