Tapasin viime viikolla National Tax Association konferenssissa republikaanipuolueen ekonomistin. Keskustelussa hänen kanssaan tuli harvinaisen selkeästi esille eräs minua häiritsevä seikka keskustelussa kannustinloukuista tai työllistymisen heikoista kannustimista.
Usein kannustinloukuista, tai yleisesti työllistymisen heikoista kannustimista, keskustelussa pyritään ikään kuin taloustieteellisen neutraaliin, rationaaliseen sävyyn. Puhutaan, että työllistyminen ei ole tarpeeksi kannattavaa, ja se on ongelma, jolle pitäisi tehdä jotain. Eli ongelmana on tehottomuus.
Väitän, että usein taustalla on kuitenkin jotain muuta kuin kuivakan rationaalista talousoptimointia verotuksen heikentämien kannustimien ja tulonjakotavoitteiden välillä.
Kannustinloukulla tarkoitetaan noin hyvin yleisluontoisesti kuvaten tilannetta, jossa esimerkiksi työttömänä olevan ihmisen ei ole taloudellisesti kannattavaa ottaa vastaan töitä siksi, että verotus ja tulonsiirtojen pieneneminen syövät niin suuren osan lisätuloista.
Sinänsä helppo käsite, ja kuulostaa huonolta työn tekemisen kannalta. Mutta kuinka paljon verojen ja tulonsiirtojen vähenemisen pitäisi olla suhteessa tuloihin, jotta ihmiset ei todella ottaisi töitä vastaan? Sen määrittää ihmisen henkilökohtainen arvostus työn, rahan ja vapaa-ajan välillä, ja se voi vaihdella ihmisestä toiseen.
Klassisesti taloustieteessä oletetaan, että ihmiset itse tietävät, mikä heille on parasta ja toimivat sen mukaan. Tästä syystä tapana on kunnioittaa ihmisten omia valintoja parhaina heille itselleen.
Ihmisillä voi olla useita syitä ottaa vastaan töitä heikoista kannustimista huolimatta: työ tuottaa merkitystä tai hyvinvointia, työ voi olla mielenkiintoista tai mukavaa, saa kokea ylpeyttä siitä, että tulee toimeen omalla työllä.
Merkittävä seikka voi olla se, että työn vastaanottaminen tukee tulevaisuuden työmahdollisuuksia ja tulot tulevaisuudessa ovat korkeammat, vaikka juuri tämänhetkinen tulojen lisäys ei olisi riittävän kannustava.
Keskustelukumppanini toi esille toisenlaisen ajatuksen: ihmiset eivät ota vastaan töitä, vaikka se olisi heille itselleen hyväksi. Siksi kannustinloukut tai korkeat työllistymisveroasteet ovat haitallisia. Juuri tämä ajatus, näkyy minusta usein kannustinloukkukeskustelussa taustalla erityisesti oikeistolaisesti ajattelevilla.
Argumentin mukaan ihmiset ovat joko lyhytnäköisiä, eli painottavat liikaa tämän päivän hyötyä tulevaisuuden kustannuksella, tai tietämättömiä siitä, että töiden tekeminen nyt parantaisi työtuloja vuoden, kahden tai kymmenen vuoden tähtäimellä.
Taustalla on siis tietynlainen ihmiskuva. Käsitys ihmisistä, työttömistä, jotka eivät ymmärrä, mikä heille itselleen on parhaaksi.
Tämän takia tulisi tehdä työllistymistä tukevaa politiikkaa, esimerkiksi sosiaaliturvaa tai verotusta laskemalla tai tarjoamalla palkkatukia. Tämä on paternalistista, eli holhoavaa politiikkaa, ei missään nimessä klassisesti liberalistista ajattelua, jossa kunnioitetaan ihmisten omia arvovalintoja ja vapautta valita.
Tuon taustaoletuksen kautta voidaan perustella, että työttömien tulojen heikentäminen onkin itse asiassa hyväksi heille itselleen pitkällä aikavälillä.
Onko tosiaan niin, että ihmiset eivät ymmärrä, miten heidän töiden tekeminen tänään vaikuttaa tulevaisuuden tuloihin? Vai voisiko olla niin, että ihmiset osaavat tehdä heille itselleen parhaan valinnan? On myös hyvin mahdollista, että kaikilla ihmisillä ei varsinaisesti ole näkyvissä sellaista polkua, jossa töiden tekeminen tulisi nostamaan tulotasoa tulevaisuudessa. Aika monilla aloilla ei palkkakehitys tai urakehitys etene kovin suuresti, vaikka keskimäärin työnteko nostaakin tulotasoa ajan mittaan.
Neutraalissa taloustieteellisessä ajattelussa kannustinloukkuihin suhtaudutaan kuivakkaasti numeropohjalta: kuinka paljon verotuloja jää keräämättä heikkojen kannustimien takia. Laadukkaalla tutkimuksella tälle voidaan määrittää numero. Tätä numeroa voi sitten verrata siihen, mikä on kyseisen elintason turvaamisen arvo työttömille, mikä on lähtökohtaisesti subjektiivinen arvokysymys.
Viimeisenä ajatuksena haluan jättää sen, onko hyväksyttyä tai tarpeen puuttua ihmisten valintoihin työn tekemisestä heidän oman etunsa vuoksi, vai riittäisikö tuo taloustieteen tapa pohtia kannustinloukkujen varsinaisia vaikutuksia tehokkuuteen – eli valtion budjettiin – ja oikeudenmukaisuuteen.
Ja toisekseen, jos ihmiset todella ovat lyhytnäköisiä tai tietämättömiä omista tulonäkymistään, olisiko tämän ratkaisemiseen muuta keinoa, kuin heidän taloudellisen asemansa heikentäminen. Sosiaaliturvan heikentäminen kun osuu myös heihin, jotka osaavat ottaa tulevaisuuden hyödyt huomioon tai jotka eivät saa töitä.